Ehkä voin vihdoin yrittää aloitella tätä blogia oikeasti, kun nyt minä vihdoin sain kauan odottamani uuden läppärin.
Kirjoitin tämän tekstin jo Tammikuussa, mutta koen et tälläisiä ajatuksia on tärkeä jakaa enemmän julkisesti joten julkaistaan sitten nyt.
Maybe I can finally try to start my blog because I finally have new laptop what I have waited 3 months.
I wrote this post at January but I still think it is important to share this kind of thoughts more.
En ole koskaan ollut hyvä jakamaan negatiivisia tunteita ja ongelmia edes läheisilleni, vaikka tiedän etten ole ainoa tällaisten tuntemusten kanssa. Yritän enemmän keskittyä niihin positiivisempiin asioihin ja olla välittämättä siitä pienestä äänestä, joka aina välillä huutaa kaikkea paskaa (ylianalysointi). Silti tietenkään kaikki kuitenkaan eiole näistä tuntemuksista ihan täyttä puppua.
Olen taistellut jo pitkään yksinäisyyden tunteen ja riittämättömyyden tunteen kanssa, jota ei taida auttaa se, että on ollut sinkkuna yli 4v (olen aina ajatellut olevani inasen enemmän parisuhde ihmisiä). Viihdyn ja pärjään kyllä yksinkin, mutta vuosien saatossa sitä alkaa kaipaamaan kumppania vierelleen. Jotakuta jolle jakaa asioita ja jota rakastaa. Vaikka olen viimeisten 2v aikana saanut uusia ihania tuttavia, jotka vähän auttavat asiaa, ettei ole ihan yksin elämässä. Vaikka perheenikin kanssa olen läheinen, ei se aja ystävien ja kumppanin merkitystä elämässä tietenkään.
Olen tuntenut koko elämäni itseni enemmän ja vähemmän ulkopuoliseksi, vaikka minulla olisikin kavereita elämässäni. On minulla tällä hetkelläkin yllättävänkin paljon kavereita (enemmän kuin varmaan ikinä) ja aina olen kokenut, että pystyn tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Töissäkin olen joka päivä tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmana minulla onkin aina ollut enemmänkin se etten aina koe, että kukaan olisi oikeasti kiinnostunut tai pystyisi olemaan minulle läheinen ystävä. Harmittaa tavallaan, kun näkee muita joilla on joku melkeinpä lapsuudesta asti oleva läheinen ystävä ja sieluntoveri. Kavereita riittää kuitenkin ja saatetaan hengailla isommallakin porukalla minusta monesti tuntuu ettei ketään haittaisi vaikken olisi siellä. Mutta tähän olen löytänyt helpotusta siitä että yrittää saada suunsa auki ja puhua jos tunnen jääneeni ulkopuolelle.
Tämä puoli minusta on se mitä monet ei näe. Monelle olen varsinkin sosiaalisen median kautta vain kaunis naikkonen, jolla on elämä oikein mukavaa ja täydellistä. Kenties jopa ennakkoluuloja siitä, että olen esim. jotenkin nokkava ämmä. Ja olen kuullut monesti myös kommentteja, ettei minun näköinen kaunis nainen voi olla yksinäinen. Eikö ihminen voi tuntea yksinäisyyttä/ulkopuolisuutta, vaikka olisi ihmisten ympäröimä?
Itselläni on kyse tällähetkellä ehkä suurimmaksi osaksi siitä, että kaipaan ns syvempää yhteyttä lähelläni oleviin ihmisiin. Kunnon läheisiä ystäviä on aikuisiällä aina vaikeampi hankkia, vaikka tällä hetkelläkin on monta tuttua johon haluaisin tutustua paljon paremmin . Elämä ja aika tulee monesti välillä tielle. Niinkuin olen ajautunut erilleen vuosia sitten muutaman kouluaikaisen hyvän ystäväni kanssa.
Olen melkein kehittänyt jonkinmoisen kuoren ja pelkotilan siitä elämäni aikana monien pettymysten jälkeen, etten meinaa edes nykyään uskoa, että joku ihminen tai kaverikaan olisi kiinnostunut oikeasta minusta.. persoonastani eikä vain ulkokuoresta tai vain esitä kiinnostunutta jostain muusta syystä. Vaikka tiedän myös sen, että olen loppujen lopuksi vähän hankala ja outo persoona välillä ailahteluideni kanssa ja vaadin aikapaljon ymmärrystä ja huomiota.
Tuntuu, että osaan peittää monet tunteeni liiankin hyvin myös kaikilta läheisiltäni. Tiedän, että osaan olla aikamoinen ylianalysoija välillä, mutta tämä ei ole vain sitä.
Olen myös sen verran introvertti, että päivät tehden asiakaspalvelutyötä kaipaan myös omaa rauhaa ja viikot hurahtavatkin monesti nopeasti ja mukavasti yksin kissan kanssa kotona töiden jälkeen.
Tässä tälläinen pintaraapaisu ajatuksiini ja sisimpääni.
Mutta ettei kaikki olisi ihan negatiivista, olen kuitenkin suht tyytyväinen tämän hetken elämääni ja olen kasvanut ihmisenä paljon viimeisen 5v aikana.
Halusin kerrankin olla rohkea ja puhua tästä asiasta ääneen ja julkisesti. Tiedän tai ainakin toivon etten ole yksin tämän kaltaisten tuntemusten kanssa.
---------------------------------------------------------------------------------------------------
I've never been good at sharing negative feelings and problems, even with those who are close to me. Even though I know I'm not the only one with such feelings. I try to focus more on those more positive things and ignore the little voice that always screams all the shit (over-analysing). Still, not all of these feelings are not false.
I have been fighting for a long time with a sense of loneliness and a sense of inadequacy, which I do not think it helps that I have been single for more than 4 years (I've always thought I'm a bit more relationship person). I can enjoy my time alone and I can get along by myself, but over the years you start to miss partner in your life. Someone to share and to love. In last 2 years I've met a wonderful new people what will help things a little that you are not all alone in life. Even if I'm close with my family, it does not replace the importance of friends and partner in life, of course.
I've been feeling all my life more or less an outsider, even though I did have some friends in my life. I've unexpectedly many people in my life at the moment (more than you probably ever) and I have always felt that I am able to come along with everyone. I met every day different kinds of people at work. The problem I've always had more than that is that I don't always feel that anyone is really interested to be or able to be a close friend with me. It's kind of annoying seeing others who have a close friend and soulmate from childhood. Even though there are friends and we maybe hanging out with a bigger group of people, I often feel that nobody would care if I'm not there. But I have found little help for this that I try to talk about it with my friends if I feel left out.
This side of me is what many don't see. For many, I am especially through social media just a pretty girl, who has nice and perfect life. Perhaps even the prejudices that I am, impertinent bitch for example. And I have heard many times the comments that you beautiful-looking woman can't be lonely. Can't a person feel lonely / outsider, even when you are surrounded by people?
At
this point, perhaps, I am mostly desiring for a deeper connection
with people in my life. Close friends is always harder to get as an
adult, even though there are many who I would like to get to know a
lot better than now. Life and time often get in the way sometimes. As
I drifted apart a few years ago with a school-time good friend of
mine.
I
feel that I can cover many of my feelings too well even with all
those who are close to me. I know I can be a pretty bad
over-analyzer sometimes, but this isn't just that.I am also a
bit introvert that every day making customer service work I miss the
privacy and alone time and then weeks goes by quickly me being comfy
and alone with a cat at home after work.
This is a little scratch to my mind and the real me.
But we can't be all negative, I am however quite satisfied with my life in this moment, and I've grown a lot as a person during the last 5 years.
For once, I wanted to be brave and speak out loud about this in public. I know, or at least hope I am not alone with these feelings.
This is a little scratch to my mind and the real me.
But we can't be all negative, I am however quite satisfied with my life in this moment, and I've grown a lot as a person during the last 5 years.
For once, I wanted to be brave and speak out loud about this in public. I know, or at least hope I am not alone with these feelings.
-
Thanks Bye
Princess Chaos
❤